Minun Maisalani muistoissain
Pekka Paappanen 5.11.2008
Iltamissa, tapasin Maisalan kotisivujen tekijän Riitta Mäen. Yllättävää, Kurun kansakoulussa olemme viimeksi nähneet, 50- luvulla. Keskustelu Hänen kanssaan antoi sysäyksen kirjoittamiseen, näistä muisteloista voisi löytyä sivuille jopa kiinnostaviakin asioita. Muutama valokuvakin löytyy. Aika entinen on mennyt liian kovaa, ei meitä montaa ole joka muistaa se ajan tapahtumia. Eihän ne kaikki tapahtumat mitään mieluisiakaan olleet.
-Kiinnostavaa minulle on aina ollut miten eri henkilöt ovat kokeneet samat tapahtumat, miten ikä ja asian läheisyys ja muut tekijät vaikuttavat mieleen painumiseen. -Olin pitkään suunnitellut kirjoittaa muistiin lapsilleni sekä heidän lapsilleen 1940 – 1950 luvun elämästä, omista kokemuksistani, pienen pojan silmin nähtynä. Vanheneminen tuo onneksi aikaa ja selkeyttää asioita.
Nämä asiat ovat omaa elämääni, vaikuttaneet siihen osaltaan miten se on lähtenyt muotoutumaan. Meillä on oma kohtalomme jokaisella, ainutkertainen. Liian helposti sivuutetaan ja vähätelläänkin, seurataan menestyneiden maailmaa.
-Mihin on hävinneet suuret lapsilaumat, jotka täyttivät kylien kansakoulut. Kuka saisi meidät kokoon muistelemaan? Mitä tapahtui maailman keskipisteessä. Omassa kotikylässä. Kenelle oli kukakin henkilö ja tapaus tärkeä. Mitä jäi mieleen. Monen osalta se on kuitenkin jo liian myöhäistä.
-Muistan raskaiden pommikoneiden jyrinän, menossa kohti Riihimäkeä, pimennysverhot. Ehkä näistä Äitini kertomista muistoista johtuen, näimme pitkälle -50 luvulle lentokoneiden putoamisesta unia Anttosen pellolle.
-Mykkäfilmit, Rautavaaran Tapsan Maisalassa, Ojalan Kallen näyttämöllä, Holmilan Lassen lauluesitukset kesä-juhlissa, lapsista liian pitkät juhlapuheet. kansantanhut, äitienpäivän juhlat; siskoni Vaulan kanssa olin näyttämöllä sinivuokot käsissä ja repliikit äideille osattiin.
-Tässä elämän vaiheessa vasta huomaa miten vahvasti maaseutu siihen aikaan eli. -Jokaisessa talossa, varsinkin pienemmissä, oli paljon lapsia ja palvelusväkeäkin melkein jokaisessa isommassa talossa. Vielä ei koneet jyrränneet, hevoset riitti. -Rakennusmiehiä liikkui ja tekniikkakin kehittyi pikkuhiljaa, mutta mikä tärkeintä; oli jokaisella oma paikka, nauru raikui. Ruohosen Jenny tulee usein mieleen, aina iloinen. Yksinhuoltajatkin jollain ihmeen taidolla pärjäsivät. Ei ollut muuta kuin kaksi kättä, ahkeruus, elämänhalu ja usko parempaan tulevaisuuteen.
-Rakennettiin Suomea uudestaan joka kolkalla, siirtolaiset asutettiin, oli elämää. -Sitä oli lapsi niin kaiken keskellä ettei pitänyt silloin mitenkään ihmeenä, vaikka sehän oli aivan poikkeavaa aikakautta. Tapahtui koko ajan. -Omat lapset ja heidän lapsensa eivät voi kirjoista saada sellaista kuvaa muutoin kuin omakohtaisista muistoistamme. -Yllättävä miten yksi asia tuo mieleen toisen ja kolmannen, tärkeintä oli siksi saada homma alkuun.
Vanhempani muuttivat Maisalaan v.1936. Vahtimestarina sekä keskuksenhoitajina he olivat 13 vuotta. Siellä meitä syntyi seitsemän sisarusta;v-38,-40,-43,-44,-46.-47,-49. Muutimme pois keväällä 1949 vanhempien Vilho s.-00 ja Anni s.-14 ostamaan rintamamiestilaan Tervalaan, nykyinen Suonpääntie 58. Nämä muistikuvat ajoittuvat osittain tälle välille ja on vaikea ajoittaa tapahtumia tarkasti. Isäni kuolema -50 ollessani vielä kuusivuotias, on myös varmasti osaltaan vaikuttanut asioiden mieleen jäämiseen. Olen lisännyt joitakin tietoja myöhemmiltä vuosilta, saadakseni selvemmän kokonaisuuden. Vahtimestareiden ja keskuksen hoitajien osalta ei ole varmaa tietoa. Yksi tietoni on että Pitkälän Ilmi olisi ollut ennen vanhempiani. Myöhemmin olivat Myllylät ,Haloset ja Kilpiset. Näitä tietoja kerätään, tarkoitus on saada varmistettua. Useita asioita olen voinut tarkistaa tätä tehdessäni, enoltani Pentti Jussilalta
– Asuimme nykyisen ravintolan takana keittiön ja kammarin huoneissa, arviolta 30 neliön tilassa. Kammarin kulmassa oli puhelinkeskus, olisiko ollut 40 linjainen, (Äitini oli nähnyt vanhan työkalunsa Riihimäen Puhelinyhtiöllä museoituna 60-70 luvulla). – Taloista kun soitettiin niin puhelimen kello hälytti ja taulussa oleva läppä putosi näyttäen kuka soittaa. Puhelin- töpseleillä kytkettiin johto taulun reikään esim. Ojalasta Simolaan, veivattiin induktorin veivillä soittohälytys taloon, ja kuunneltiin että vastataanko. – Sen jälkeen luuri koukkuun ja loppusoiton tultua otettiin töpselit irti. Muutoin joutui kysymään: puhutaanko?, jos ei mitään kuulunut, niin sai ottaa johdot pois. Pakostakin täytyi kuunnella hetken aikaa, Äitini kertoi kuinka tärkeä oli luottamus keskukseen, ettei asioita saanut levittää. – Taloissa oli puiset seinäpuhelimet joita näkee vanhoissa filmeissäkin. Ukkonen rikkoi usein linjoja ja puhelimia, yksi keino oli laittaa viila linjaruuvien päälle. Se maadoitti salamia ja säästi joskus puhelin-yhtiön Monttööri Härkösen työtä. Kyllähän me poika-viikarit myös kivitettiin eristimiä puhelintolpissa. Muistan kuinka hienoa oli kun sain ekan osuman, Ahonojan notkon tolpassa, tärkeä hetki pojan elämässä.
-Teknikko Väinö Jussila toimitti uuden keskuksen Maisalaan Tampereen lähialueelta laajennuksen takia, kertoi enoni, itsekin keskusta hoitaneena ja puhelin alalla toimineena tunsi hyvin keskuksen toiminnan. – Hän muistaa vielä että tärkeimpiin kuten esim.teurastaja Kyröläiselle meni kaksi lankaa ja tavallisiin yksi lankainen; toisena johtona oli maajohdin, mikä aiheutti läpikuulumisen. Kuuli naapurienkin keskustelun. Tekniikan ja linjojen kehittymisen myötä haitoista päästiin.
– Maisalan sähköistäminen, petromaxien ja öljylamppujen häviäminen oli iso muutos. Uteliaalle pojalle oli ihmeellistä seurata johtojen paljoutta, kaapeleiden outoa tuoksua ja ammattimiesten työskentelyä.
-Toinen jännittävä paikka oli Larjamon sepän paja Mäkelän luona. Isäni toivoi minusta seppää. – Puhelimethan toimi jo ennen sähköäkin paristojen varassa, joita vaihdettiin kun kuuluvuus heikkeni. – Sieltä varmaan minunkin kiinnostukseni tekniikkaan on lähtöisin. Kaikkiaan 46 vuotta VR:llä sähkölaitteita asensin, korjasin sekä turvalaitevikoja päivystinkin 33 vuotta.
– Yllättävää miten ne lapsuuden kesät oli pitkiä, lämpimiä ja valoisia. Mutta yksi asia sen rauhan ja leikit katkaisi; Ukkonen. Se tuli aina yhtä pelottavana, kiireellä juostiin leikeistä raekuuroja karkuun verannalle, katseltiin luonnon näytelmää. Keskuksessa läpät putoili puhelin hälytti ja salamat tuli mäelle linjoja pitkin. Useamman kerran löi kaappiin kamarin seinällä lennättäen sen lattialle, ylijännitesuojaputkien lasit rikkoontui, siivoamista riitti, pienessä huoneessa lasten sängyt oli likellä, vaarakin oli olemassa. -Sellaisina öinä me lapset nukuimme siskon petissä ravintolan puolella, sehän oli meistä mukavaa.
-Ukkosesta se Toukolan päärakennuksen tulipalokin muistini mukaan sai alkunsa, hälytys tuli ja me lapset juostiin peltojen poikki Simolan ohi katsomaan. Muistan pystyyn jääneen piipun ja silitysraudan korkealla piipun juuressa.
-Toukolan kinkereiltä pyrin rippikouluun v 1957. Kysyin kirkkoherra Turtolalta; ”pääsenkö, kun pitää töihinkin päästä?”. Oli vasta 14 -vuotias. ”Kyllä pääset”, naurahti kirkkoherra. Syksyllä oli kirkolla rippikoulu, joulukuussa ripille ja 1958 helmikuun alussa VR:n työt. Sähkökonepajan päällikkönä oli dipl.ins. Keijo Toivola, yllätyin kun hän ensi esittelyssä kysyi;? ”mitä kotiin kuuluu”?. Hänen vanhempansa olivat aikanaan Kurun koulun opettajia, Iivari ja Hilja Toivola.
-Maisalassa olleesta koulusta kertoi Äitini seuraavaa: vanhin siskoni Alli oppi jo varhain siellä lukemaan seuraamalla muiden opetusta, mutta joutui lopettamaan koulun koska opettajien mielestä se vaikeuttaa myöhemmin alkavaa opetusta. Tyttö kuunteli pikkusalin lattialla maaten oven alta sen jälkeen, oli aina pelko että jää oven väliin. Lukeminen unohtui ennen koulun alkua. Opettajat Hilkka Kalli ja Linnea Hasila olivat keskusteluissa usein myöhemmin esillä.
-Toinen ainakin yhtä peloittava asia oli humalaiset sekä myöskin mustalaiset hevosineen. Kovaa juostiin piiloon kun kuultiin että hoilotus kaikui. -Jälkeenpäin kuulin miten sen aikainen juhlinta alkoi. Aamusella isännät soittelivat toisilleen Hyvinkään reissusta ja kokosivat hevoskuorman miehiä. Tulivat sitten aikanaan takaisin, nostelivat kuormasta pudonneita rattaille ja jatkoivat reipasta menoa, kerran tulivat keittiön ovesta Isäni mukana, lähtöhän siitä tuli kun lapset pelästyivät, Äiti kaappasi nuorimman syliinsä ja sanoi narikan ovesta mennessään että;”nyt minä lähden”. Kyllä tuli vieraille kiire, muistan miten Isä istui sen jälkeen pää riipuksissa keittiössä ja oli häpeissään, me lapset tulimme lohduttamaan.
Siitä selvittiin, vierailuja ei tullut enempää. Oli varmaan luvannut että; ” kyllä Anni kahvit keittää”, sen muistan hyvin että kiireellä vieraat lähti rappuja alas kun lapsilauma pelästyi ja itkuun puhkesi.
-Iltasella varsinkin kylmällä aikaa emännät alkoivat kysellä; ei varmaan niinkään miestensä, vaan hevostensa perään. -Unohtuihan ne helposti ulos kylmään. Se oli hieman hankala tilanne keskuksen hoitajan kannalta. -Samoin jos joku oli sammunut hankeen, tieto tuli jostain, puhelin soi ja me lapset juoksimme kertomaan kotiinsa, vaimo lykkäsi vesikelkalla miehensä kotiin selviämään. Poliisia ei vaivattu pienten asioiden takia.
-Tonttilan Väinö ja Esteri, Äitini sisko, tulivat usein kylään, heillä tuliaisinaan oli iso lanttu. Äiti istui lantun puolikas sylissään ja rasputti meille muksuille siitä veitsen kärjellisen vuoronperään, hyvää oli, karamellit kukko muni tyynyn alle aina sunnuntaisin. -Maisalan pihassa oli meillä musta pässikin karsinassa. Puski kerran toisen sarvensa irti ja oli pää kääreessä. Kerran pääsi juoksemaan mäkeä alas kentälle. Siskoni Tuulikin kanssa tulimme vastaan, olin naputtanut kiveä vasten kirpeän omenan pehmeäksi syöntikuntoon, heitin sen pässin kylkeen. Isääni mäellä nauratti kun pässi juoksi takaisin pihaan.
– Koska Maisalassa ei saunaa ollut saimme käydä insinööri ”Nuurperin” saunassa, he olivat kesä-asukkaita, asuivat Mattilan Oskarin kioskia vastapäätä, kioskissa oli lankarulla josta johti rautalanka sisälle asuntoon, siellä oli lehmän kello hälyttämässä kauppiasta myymään. -Joskus haimme kioskista juotavaa korttisakeille Ahonojan mäen päällä olevalle sahan laanille. Oskusta oli tehtylaulukin; ”Osku posku poroliini, piti sikaa hännäst kiinni, sika huusi äst hii älä pidä hännäst kii”.
-Ojalan saunassa muistan Isän kanssa käyneeni pyörän ”tarakalla”istuen, sen aikaisten pyörien satulat oli sellaisia jousilla varustettuja että sormet tuppasi jäädä väliin. Alastalon Eskolta näin mallia kuinka voin selän kuivata yksinkin. Iso sauna miehiä täynnä ja sota-juttuja riitti..
-Minulla oli usein tapanani maata kädet niskan takana pihakalliolla nykyisen lipputangon paikalla ja katsella taivaalle kuinka pilvet kulkivat ja puut heiluivat, olin varma jo silloin, että tuuli syntyy puiden heilumisesta.
Sekin me lapset jo tiedettiin että ukkonen syntyy kun taivaan isä ajaa kova-pyörärattailla.
Unissani lensin rappusilta pitkin pihamaata käsiäni heilutellen.
Maailma oli silloin hyvässä järjestyksessä, avaruutta myöten. Kesät tuoksuineen lämpöisiä ja pitkiä. Vahva polku johti metsän kautta Pajarille, Nordbergille ja Sepälle, lähimmille leikkikavereille. Käärmeistä ei ollut koskaan havaintoja, vasta Rantalan lammen luona varottiin.
-Isäni hauen perkuu mäntyjen alla, on tapahtunut varmaan usein kesäisin. Hän oli syntyisin järven rannalta ja tykkäsi kalasta. Töistä tullessaan hän niitä jostain löysi, katseltiin isoja vonkaleita.
Hänen työhommansa varmaan vaihtelivat, eräs muistikuvani on kun veimme hänelle evästä Ilomäelle, siellä oli navetan tiilien teko menossa. Saimme kastella kehikossa olevia samoin Äitini kertoi käyneensä illalla pinoomassa valmiita. Myöskin hän oli puhelin linja töissä , sekä metsätöissä Maisalan mäen vieressä. Sieltä löytyneen linnun poikasen jouduin palauttamaan katajassa olleeseen pesään. Hänen kyntökuvansa parihevosilla oli yllätys Hausjärvi kirjassa.
– Samoin hän hoiti omaa kasvimaataan keittiön ikkunan alla, jossa kasvoi kessun varsia, sen ajan tupakkia. Kuivatut lehtiniput jauhettiin ennen käyttöä pieniksi, sätkää varten. Niiltä ajoilta on alkanut inhoni tupakkiin. Äitini kertoi että ikkunaverhot tuli keltaisiksi kun miehet sisällä polttivat. -Vapun-päivän puutalkoissa me pojat; Mäkelän Risto, Hartikan Eero ja Ruohosen Unto pinottiin puut talon alle ja oltiin hyvänä apuna, mitenkä sinne nyt sopisikaan. Vasta 70- luvulla käväisin Maisalan korkealla katolla kun jäi se aikanaan käymättä.
Iltamat sekä muut tapahtumat
Varmasti oli paljon tapahtumia seurantalolla, näytelmä-, tanhu- urheiluharjoituksia joka viikko jotakin, häitäkin välillä. Kerran oli suuri ampiais-parvi tullut sisään ikkunasta, hääväki oli jo kirkolta tulossa, kiireellä joutui emännät siivoamaan. Sunnuntaisin kylän torvisoittokunta harjoitteli, muistan Salon Jaakon (Peuranpään), ison torven joka törähteli komeasti. Muista soittajista Kohon Maurin. Koskahan lie viimeksi soittivat sillä kokoonpanolla.
-Autoja ei juuri pihassa näkynyt, ehkä joillakin kiertävillä elokuvan näyttäjillä oli. Mykkäfilmitkin nähtiin ja sali oli täynnä väkeä. Kaksi isoa kelaa pyöri koneessa, ikkunat oli pimennetty ja välillä täytyi vaihtaa uusi kela, katsottu kelattiin takaisin seuraavaa näytöstä varten. Potkukelkan sai talloista lukittua yhteen puun ympärille, oli reiät ennen vanhaan .Kerran Isäni kaatoi lepän, oli joltain avain hävinnyt.
-Tanssi-iltamat oli kaikkein mielenkiintoisin tapahtuma. Salit oli siivottu ja penkit paikallaan keskilattian molemmin puolin. Puhujapönttö oli keskellä edessä. Tanhuja, näytelmiä, lausuntaa, laulua, muistan sekä paini- ja nyrkkeilyesityksiäkin. Pienempi löi ison miehen lattiaan, olisiko sovittu juttu. Kerran jouduin taikurin avustajaksi näyttämölle kouluikäisenä; hän löysi taskustani pelikortteja sekä muuta yllättävää.
Puheet, tanhut ja näytelmät kuuluivat pakollisiin ohjelmiin ennen tanssia. -Näyttämöltä painettiin soitto-kelloa ohjelman alkamiseksi ja väliajan päättymiseksi.
-Istuttiin käytävän kahta puolen sinisissä penkeissä, jotka tanssin ajaksi siirrettiin takaseinälle pinoon lattiaa pitkin kovalla kiireellä, Leppäniemen Eskon johdolla. Hän myös oli aina järjestys- sekä ovimiehenä repimässä ravintolan luukulta ostetut pääsyliput. Oven pielessä usein myhäili myös poliisi konstaapeli Viljo Tantarimäki komeassa virkapuvussaan.
-Tanssin alkua odotettiin, varmasti oli rohkaisuakin haettu, vaikka ei huomattu mitään erikoista. Isäni vuoli puukolla kynttilöistä lastuja liukasteeksi tanssilattialle. Tunsin ylpeyttä, Isäni liikkeistäkin korostui kuinka tanssia odotettiin, soittajat virittelivät, ehkä haitari ja viulukin, vahvistimia ei tarvittu, puolitoista tuntia oli lupa tanssia.
-Järjestyshäiriöitä en muista, mutta oli joitain tappeluja vuosien mittaan, koska Isäni tuleminen kasvot veressä narikan puolen ovesta keittiöön pelotti, samoin humalaiset.
-Kerran olin jopa laittanut kammarin oven reikeliin sisäpuolelta ja nukahtanut. Isä joutui irrottamaan karmilaudat. Lehtosen Viljo oli torkkunut keittiön pöydän päässä, pitkä mies, kaivojen kaivajanakin erikoistunut.
Rantalan Viljosta tykkäsin, hän toi minulle usein karkkia ruskeassa paperissa, kerran antoi jopa 50 markkaa. Toinen joka minusta piti, oli Mattilan Hilma-täti, jonka pyhäkoulussakin myöhemmin käytiin. Hän antoi rahat että pääsin Lahteen koululaisten juhliin siskoni kanssa. Siellä söin 30 jäätelöä, vai olisiko mahdollista, ostin kyllä kavereillekin. Yhden siskolleni Vaulalle, se oli sitten jo 50 –luvulla. .
-Pienessä keittiössä kävi aika kuhina kun ravintolan kahvit ym. siellä valmistui.Valko-essuiset tarjoilijat hääräsivät. Yksi valokuva on arkistossakin, jossa näkyy vielä purettu iso leivin uuni
-1949 meitä oli jo 7:n sisarusta, oli siinä Äidilläkin ruokkimista, saman hellan ääressä valmistui kaikki. Reikä-leipiä oli usein nousemassa pitkillä laudoilla, kyllä niitä hupeni pienilläkin suukkosilla. Haarukalla tökittiin leipiin reikiä, ilmeisesti ei kuori halkeillut paistettaessa. .
-Eräs asia ihmetytti; naiset korkokengissään tulivat keittiöön laittamaan vesikuupasta vettä kenkään kantapään kautta kenkää kallistaen, se oli kuin jokin taika joka kuului tanssiin. Sekin että pieni poika jo ihailee ja huomaa naiskauneutta tuntuu uskomattomalta, mutta Juliska niminen nainen musta kihara pitkä tukka ja iloinen nauru on olemassa vieläkin. Silmä tarkkana seurasin enkä ole näitä tunnelmia unohtanut. Siinä sitä keittiössä kampaukset hoidettiin tanssin väliajalla.
-Isäni oli myös innokas tanssimaan ja Äitini ei sitä pahana pitänyt, puhelinkeskustahan piti aina jonkun vahtia. Lapsena osattiin oman kylän puhelut yhdistää, kun tuli kauko-puhelu huudettiin vanhempia apuun. Tilaus kirjoitettiin pienelle 5 x 10 sm lapulle joita oli vihkossa puhelin pöydällä, näihin merkittiin puhelun kesto ja hinta puhelun loputtua laskutettavaksi. Tilaus soitettiin Hausjärven tai Ridasjärven keskuksen kautta, sieltä oli suorat linjat Helsinkiin tai Hämeenlinnan suuntaan.
– Minun lempipaikkani tanssi-iltoina oli istua näyttämö-valojen vanerisella suojuksella, jota rampiksi kutsuttiin,katselemassa soittajia, joskus tanssijat kaatuivat nurin pianon kulmassa kovassa vauhdissa, sekös nolotti. Näyttämön reunalta Äitini kantoi nukahtavan pojan sänkyyn.
-Koko talo notkui kun sodan takia rästiin jääneet jenkat ja humpat otettiin takaisin. Ei monen pojan kehto ole tanssista keinunut niin kuin meillä.
-Ramppi oli myös vaarallinen, sieltä otettiin sähköiskuja, koska aina puuttui lamppuja ja pienet sormet oli kerkeitä.. Kilpailtiin että kuka uskaltaa, onneksi jännitteet oli heikompia.
Näyttämö oli hyvä leikkipaikka. Sadepäivinä varsinkin oli naapurien lapsia tekemässä omia näytelmiä ja kaikkea mukavaa. Pajarit, Ruohoset ja Nordberin lapset kesäisin. Siskoillani oli näytelmiä, itse tehtyjä, Paijärven Arjan kanssa.
Salin katossa roikkui köydessä voimistelurengas josta sai hyvän keinun, se oli säädetty alas lähelle lattiaa. Miten mahtava paikka asua ja leikkiä lapsilla olikaan.
-Salaperäinen kilinä kuin lampaankellon ääni kuului aina näyttämöllä, olisiko senaikaiset sähkömittarit olleet sen äänisiä? Herkät lapsen korvat kuulivat kaikkea salaperäistä isossa talossa joka huokui omaa elämäänsä, hirret ja paneelit napsahtelivat. Vintille ei uskallettu mennä vaikka parvelle menevien rappujen kautta olisi päässyt, pimeä salin vintti pelotti. Iltamia salissa oli hyvä seurata muiden yläpuolelta, päästiin ilmaiseen ja kaverit myös.
-Yksi vahinko olisi voinut käydä; olin löytänyt ikkunan puoleisen seinän, siis kamarin vintin päältä sotilas kiväärin luoteja täynnä olevan ”kamman”, annoin sen isommille pojille, Mäkelän Ristolle ja Hartikan Eerolle,minua 5 vuotta vanhempia. Kiveen heittämällä ne olivat pamahtaneet ja luodit lentäneet taivaan tuuliin, onneksi osumatta kehenkään.
-Ulkokäymälän alta löytyi usein paperirahoja, käytettynä, mikä olikaan rahan arvo silloin. -Iltamien jälkeinen aamu oli kiireinen; kuka meistä lapsista ensiksi, heräsi sai parhaan saaliin: Maisalan mäki ja pusikot oli tyhjiä viinapulloja täynnä. Varmaan kerättiin kymmenittäin, koska muistan hyvin että sylit oli täynnä. Isä vei pullot kauppaan ja jokaisella oli oma pankki-kirja Hausjärven Säästöpankissa, johon rahat kertyi. Pulloista maksettiin hyvä hinta, pulaa oli kaikesta.
-Sellainen tarina ehkä useinkin kuultuna oli; tuli ulosottomies Maisalaan karhuamaan vero-rästejä, Isä oli laittanut meidät lapset riviin pituusjärjestykseen, sanonut;”ota tuosta sen verran kuin tarviit”.
Hän oli kyllä myöskin huumorin lisäksi äkkipikainen, saattoi kirota päräyttää keskukseenkin ja meille lapsille joskus vyö viuhui kintulle, ”älä solkipäällä”, varoitti Äiti. Silloin oli miehillä hermot tiukoilla, varmaan sotareissujen jäljiltä. Risu oli oven karmin päällä ainakin pelotteena. Kerran muistan saaneeni syyttä selkääni, oli vintin puruihin hukkunut lesti, jonka päällä kenkiä suutaroitiin, se oli pölkyn päässä rauta tapissa polvien korkeudella oleva kengän mallinen metalli alasin, joka kuitenkin onneksi löytyi ja sopu löytyi. Ei sitä pienistä valitettu, mutta jos turhaan niin se kyllä harmitti.
-Olin ensiksi vasen kätinen mutta sen äitini korjasi, ei veli-poikaa enää, oli sen verran työlästä. Siksi pöydässä oli paikat sen mukaan kummalla kädellä söi ettei kyynärpäät yhteen osuneet.
-Perunoiden kuorimisen opettelu on jäänyt mieleen, kun naputin perunaan aloitus kohtaa, vanhempia nauratti. Pieniä hetkiä ja kuitenkin usein mielessä.
-Kävelemään opettelumme aika oli vanhemmiltani kovaa vahtimista, kun katselee niitä korkeita portaita talon päädyssä. Silloin oli puuportaat ja harva kaide. .
-Yläpäässä oli portti esteenä, mutta kerran olin kierinyt melkein alas kivirapulle saakka ennen kuin Äitini sai siepattua kiinni, samoin olin varsin kova huhtomaan; pinnasänky oli kiinnitettävä seinään ettei kaadu kun keikutin. Nyt arvaan jo tunnustaa että olen pienenä kuulemma polttanut tulitikkuleikeissäni pianon päällä olleen peiton, onneksi ei käynyt pahemmin. Äitini huomasi ajoissa. Sanonta; ”sydän syrjällään sai juosta” kuvaa hyvin tilanteita siihen aikaan.
-Keskuksen hoidossa oli myöskin lottia apuna sekä mummoni ja enoni. Isäni oli sodassa, joten apu oli tarpeen. Kuitenkin ihmetyttää, näin jälkeenpäin miten paljon oli touhuttava elämisen eteen. -Sodan loppuvaiheessa oli Maisalassa n. 200 nuorta sotilasta majoitettuna. Äitini kertoi että kerran syttyi tulipalo ilmeisesti näyttämön alakerrassa olevasta kamiinasta, siellähän oli muuratun tulisijan jäänteitä, en muista milloinkaan sitä käytetyn.
-Sotilaat tyhjensivät omat tavaransa pihalle, sitten joku muisti että talossa on myös asukkaita. Tulivat viimeksi ilmoittamaan että talo palaa, onneksi kuitenkin saivat sammumaan, pelästyttivät kuitenkin pahemman kerran.
-Vaikka oli sota-aika niin kuri oli pojilla kova, se on jäänyt mieleen kun Äitini kertoi että paljain kynsin puhdistivat vessojakin. Näille pojille sota saattoi olla kohtalokas, koska kun lähtö tuli rintamalle niin eivät ehtineet edes kotiväelleen ilmoittaa. Äitini tehtäväksi jäi välittää terveiset. Tietona vai että etulinjoihin joutuvat.
-Valokuvan jättivät muistoksi. Kuva on otettu Maisalan kaivon luota, jossa oli yhdestä puusta porattu käsipumppu, tien vieressä. Kerran oli lintukin kerinnyt aloittaa pesän teon siihen putkeen.
-Keväällä 1949 muutto Maisalasta on jäänyt mieleeni. Hevosen rattailla istuttiin laudan päällä, kuusi lasta. Pidettiin lujasti kiinni ja jännittävää oli. Seitsemäs tuli Äidin sylissä, oli kevät-talvella syntynyt. Isäni oli kevään aika tehnyt remonttia, Muistan talvella käyneeni katsomassa, muistan ison sian navetassa, Omena nimisen lehmän kanssa. Sekä kanoja orrella. Tulo maalilta tuoksuvaan kotimökkiin aloitti uuden maailman, kotieläimineen. Syksyllä aloin käydä kansakoulua kuuden vanhana, ehkä siksi kun osasin jo lukea. Vanhemmilla siskoillani koulumatka lyheni. Siitä kesästä on vain pieniä pätkiä mielessä; liiteriltä tulimme lapset hellapuut jokaisella sylissä, Isä laittoi meidät pituusjärjestykseen, myhäili tyytyväisenä. Vasikan teurastustakin kerran katseltiin.
Sinä kesänä hän kaivoi käsin umpeenkasvaneet pelto-ojat, miehen korkuisesta pusikosta löytyi lintujen pesiä. Samoin hän kaivoi Kanniston metsä-ojat, myöhemmin kävimme siellä mustikassa.
-Eipä mikään varoittanut minkälaisia yllätyksiä oli kerääntymässä seuraavalle vuodelle.
Kevät-talvella lasketeltiin koulun pihalta potkukelkalla keittolan mäkeä Ruohosen Unton kanssa, hänkin jo orpo, sanoi; ”että nyt lauletaan Orpopojan valssia”. Niin teimme ja kovaa, oli aihetta, eihän koulussa sellaisia lauluja saanut laulaa siihen aikaan.
Isän arkku Soltin hevosen vetämässä reessä kuusen oksat kulmissa menossa kirkolle. Äitini vieressä mukana, muutti maailmamme. Hiljaisina me koululaiset katselimme ohi kulkevaa kuormaa. Liian paljon kerralla tajuttavaksi, kuitenkin vieläkin tuntuu että aika pysähtyi siihen hetkeen. Syksy toi lisää iloa ja surua; pikkuveli syntyi 11 lokakuuta, samana päivänä oli kyntömies traktorilla pellolla ja Äidin äiti kuoli kymmenen päivää myöhemmin.
-Maapallo jatkoi rataansa, ehkä kuu katseli hetken taivaalta hieman surullisena, kuitenkin lasten iloinen nauru alkoi pikkuhiljaa kuulua entiseen malliin suksimäestä iltaisin koulun jälkeen.